Lipas

Lipas pöydälläni on puinen hiljaisuus. Sen sisältämät pienet esineet ovat muistojen kastehelmiä, jotka uppoutuvat suoraan sisinpääni kuin
aamuauringon säteet ensilumen pinnalle. Sen pinta on jo hiukan rosoinen, kulunut ja sen metalliset saranat ovat hiukan ruostuneet pinnalta.
Otan sen käteeni, puisen pienen rasian ja katselen sitä hetken. Miten pieneen esineeseen voi sisältyä niin paljon, vaikka se on hyvin mitätön.
Muistojen laita on samoin. se mikä tuntuu toisesta täysin turhalta, kummalliselta, kenties jopa absurdilta, muistolta on itselle se maailman tärkein asia sitten aamukahvin keksimisen.Ja kun yrität selittää tätä pientä, mutta tärkeää, ainutkertaista muistoa toiselle ja kun huomaat että itselle nousee pala kurkkuun ja tapailet sanoja, toinen katsoo sinua kuin välinpitämätön verovirkailija eikä voi mitenkään ymmärtää, miksi sinun on niin vaikea puhua siitä syksyillasta silloin kaksikymmentä vuotta sitten kun tapasit naapurin Liisan tehdessäsi lähtöä elokuvateatteriin, vaikka satoi ja sadepisarat muodostivat pieniä pisaroita hänen iholleen.

Voimme nähdä kaikki muistot osana henkilökohtaista tarinaamme, mutta unohdamme usein, että oma tarinamme on vain linkki niiden tuhansien, miljoonien muiden tarinoiden joukossa, jonka osa me olemme. Linkki ihmisestä ihmiseen.

En muuten koskaan tuntenut naapurin Liisaa. Mutta se on jo toinen tarina, se.