Luopumisen hetki

kun kauneimmat sanat tuodaan julki,
ihmisten keskelle, luopumisen äärelle
ennen iltaa juodaan ystävien kanssa teetä
puhutaan joutavista, kirjoitetaan runoja teelehtiin
pelataan noppaa viimeisestä kupillisesta
ja niin viimeinen lähtee majasta
sammuttaa tulisijan, antaa lehtien pudota maahan
elämän ennen hyvästejä, luopumisen hetkellä jää sulaa
ja sillat ovat jälleen auki

**************************************

Tänään kirjoitin vain runon - luopumisesta

Talvi tulee...

Pimeän polut ovat arvaamattomia, sen tiet ovat kullattuja vuorenhuippuja siellä missä niitä ei pitäisi olla, majakoita eksyneille, joiden sieluparat syövät mädäntyneitä hedelmiä kuoleman puusta. Näin kuluu ihmiselämän yksi 10 minuuttinen, aika kuluu vääjäämättä eteenpäin, maisemat vilahtavat, vuodet silmien ohi kiitävät kuin tiaset keväthangella. En ole saanut aikaiseksi mitään, nytkin pitäisi kirjoittaa jotain.

Sanani on jossain, mieleni...en tiedä missä on tai mihin kadonneet sanat menevät kuin niiden aika ei ole. Näin tänään tv:stä ensimmäisen joulumainoksen. Pidän joulusta, lumesta, jopa joulumusiikista tietyssä määrin. Joulu on viattomuuden aikaa. Tuhannet valot säihkyvät, kaupunki on majakka pimeydessä, ikkunoissa loistaa toivo.

Pitäisi kirjoittaa sitä kirjaa. Ja muutakin, mutta sanat pakenevat minua.

Hyvästit

...darkkiksen proosaa..olkoon nimi..hyvästit

Minä voin miltei nähdä sinut. Katosta tippuu vettä maahan,
kun katsot hiljaa iltataivasta. Öisellä taivaalla liikkuvat
tähdenlennot muistuttavat minua huomisesta ja siitä, mikä on
todella tärkeää. Jos voisin kuulla äänesi, sanoisit hymyillen " vain rakkaus, rakkaus on tärkeää". Mutta et ole täällä, olet jo toisella puolella valtakuntaa. Taivas värjäytyy hiljaa punertavaan sävyyn, ja aistin merituulen tuoksun. Näitä kesäiltoja ei ole tuhlattavaksi asti, ajattelen. Poistun parvekkeelta ja suljen oven. Pukeudun, etsin autonavaimet pöydältä ja katson viimeisen kerran yksiööni.
Ajattelen, etten enää palaisi takaisin. Otan mukaan lähtiessäni valkoiset neilikat eteisestä ja pienen uurnan, johon on kirjoitettu nimesi.

Maantie tuntuu pimeältä, kylmältä ja kostealta, aamuyön tunteina vastaantulevaa liikennettä on vähän. Ajattelen sinua ja merta, miten olisimme voineet viettää tämänkin yön yhdessä. Matka tuntuu ikuisuudelta, maisemat, tienviitat, vaihtuvat tiheästi. Yötäni valaisee tuhansien tähtien ja galaksien tarha, joka ympäröi
pimeää sieluani. Karistan ikäviä ajatuksia kuin puun lehtiä syksyn sateessa. Tiedän että on melkein keskikesä, mutta synkät ja yksinäiset ajatukset vaivaavat minua alinomaa. Sellaista tämä on ollut, lähtösi jälkeen.

Saavun rantaan, jätän autoni paikkaan, joka on lähellä, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana meistä. Kannan mukanani sinua, kukkia ja niitä tuhansia muistoja, joita meillä oli yhdessä. Meren ranta on kaunis, kun tähdet heijastuvat siitä. Kimmeltävät tuhansina pieninä pisaroina. Tiedän, että pitäisit tätä kauniina. Kävelen rannasta mereen, vaikka vesi ei tunnu erityisen lämpimältä. Epäröin hetken, onko tämä
sittenkään sitä, mitä halusit. Lasken kukat mereen, ja ne lipuvat kohti avomerta. On kuin jokin muu kuljettaisi niitä, kuin merivirrat. Kenties niillä on oma tahto. Lasket sinut meren syliin, en osaa rukoilla, mutta suljen silmäni.

Jään rannalle istumaan, katselen merta, pian nousevaa aurinkoa. Aamu on oleva kaunis. Minun olisi pitänyt itkeä, vaikka sydämeni on pakahtua onnesta.

Aamulla mustat pilvet kerääntyvät taivaanrantaan muodostaen uhkaavan varjon mieleni ylle, silti siinä on jotain lohduttavaa, jotain kaunista kuin vesipisarat putoavat rannan pehmeään hiekkaan. Tiedän että olen istunut tässä tunteja, kenties minuutteja,
mutta kun on haudannut kaiken, millä on jotain merkitystä, mikä voisi tarkoittaa jotain ja mikä voisi vielä pelastaa sinut siltä järjettömyydeltä, mitä jotkut sanovat elämäksi, ei enää ole tarpeeksi tahtoa jatkamiseen, on kuin kuollut puu mikä seisoo kuolleiden lehtien varjossa odottaen, milloin viimein pääsisi lepoon.

Luovan kirjoittamisen kurssi, osa III

Puhuimme paljon aloituksen tärkeydestä. Miten tarina, novelli tai proosa alkaa. Ensimmäinen lause. Aloitukset ovat heikko kohtani, ja ehkä tarinan pitäminen kasassa. Lanka karkaa lopusta tiettymättömiin. Ajattelen tarinan, kuin elokuvana, filminä päässä, mutta ennen kuin filmi on kulunut loppuun, olen unohtanut niin vuorosanan kuin juonenkin, tarinasta on jäljellä vain kaiku.
Opettaja muuten näytti molemmat tarinani, viimeisenä piti lukea se edellinen, kun en ollut paikalla. En ole ääneen lukijatyyppiä. Olen hiljainen näpertäjä.

Ensi kerraksi pitäisi keksiä mieliruno ja analysoida sitä. Jäi epäselväksi mitä se tarkoittaa.