Valokuvatorstai

Aiheena kursiivinen melankolia. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Valokuvauspäivä

Illalla näin kauniin kuutamon yötaivaalla. Mustat pilvet kuutamon yllä, lipuessa sen ohi mutta eipä ollut kameraa ikuistamassa sitä näkyä.
Siitä päätin, että huomenna on valokuvauspäivä.

Tänään on ... vain vähän jos ei ollenkaan, sanottavaa. O/

Kuka minä olen?

En ole tavarani, se vähä mitä maailmassa omistan. En ole ammattini, tittelini. En ole harrastukseni enkä edes ole ystäväni. En ole ajatukseni, tunteeni, tarpeeni, muistoni tai sydämeni syke.

Kaikki tuo katoaa, häviää aikojen saatossa. Mitä jää jäljelle, se mitä ajattelemme sieluksi, minuudeksi, ajatellaan juuri koostuvan ajatuksistamme, tunteistamme ja muistoistamme. Mutta kaikki nämä voivat tuhoutua ja jäljelle jää siten vain..

Kun ihmisestä riisutaan kirjaimellisesti kaikki tuo ylläoleva ja jätetään .. niin mitä..

Mitä me olemme? Kasa tcp/ip lankaa linnunradan kaukaisimman galaksin villapuserossa kylmänä talvi iltana. Mitä on ihmisyys, minuus tai sielu.

Kun minuus muuttuu, muistot katoavat, haalenevat ja mieli voi järkkyä - miten voisimme takertua muuhun kuin olemassaolomme ytimeen, tietoisuuteen itsestämme, ja päästää siitäkin lopulta irti. Olen tietoinen, ajattelen, hengitän, tunnen, kärsin ja
olen toisinaan onnellinen.

Olen kuin puun lehti, ilmassa leijuva tammen, jo kellastunut lehti. Minulla on aikani, päämääräni ja olen osa luonnon kiertokulkua tuhansien, miljoonien ja miljardien kaltaisteni joukossa. Kirjoitan paperille tarinan. Paperi, muste, kaikki siinä kellastuu ja katoaa vuosien saatossa olemattomiin.

Minusta tässä kaikessa on silti jotain äärettömän lohdullista.

Tunnustus

En ollut tänään luovan kirjoittamisen kurssilla. Tulin töistä viiden aikoihin ja kurssin olisi ollut tarkoitus alkaa kello kuudelta. Harmittaa kun jäin pois, mutta toisaalta olin hyvin väsynyt, joten en ollut ehkä parhaimmillani.

Toinen asia, jonka ajattelin mainita..

Myanmarin eli entisen Burman tapahtumat huolestuttavat. Sotilasjuntta uhkaa kiristää otettaan ja se tarkoittanee jonkinlaisia "kostotoimia" mitä ne sitten lienevätkään.

Tulee mieleen Tiibet.

Uutinen yle:n sivuilta

Päivän toinen ajatus

Katsokaapa. =)

Hot spot

Kuvittelen mielessäni ympyrän, ympyrä ei ole tavallinen ympyrä, vaan se muodostuu ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista. Ympyrällä on keskipiste, ihminen.,Ihan kuin kuka tahansa meistä. Kuvittele nyt mieleesi toinen ympyrä, tähän edellisen viereen. Siihen kuuluu samalla tavoin ihmisiä, sanotaan että siihen kuuluu kahdeksan ihmistä. Edellinen ympyrä ja tämä ympyrän kehä kulkee läpi edellisen ympyrän. Näitä ympyröitä on lukemattomia ja ne leikkautuvat, menevät ohi ja leikkautuvat taas jonkun toisen ympyrän kehän kanssa. Sillä tavalla kaikki toimii, kaikkien elämä, leikkautuu yhteen toisten elämien kanssa.

Lentokentillä, hotelleissa ja suurien kaupunkien keskustoissa on toisinaan hot spot, ilmainen (tai maksullinen) langaton internetyhteys. Mitä jos joidenkin meistä elämä toimii ns kuumina pisteinä myös elämässä, joiden kautta muut ovat yhteydessä toisiin ihmisiin. Mietin tätä tänä aamuna, olo oli kuin oivalluksen kokeneena.

Syysyöhön...

Valokuvatorstai

Aiheena kivi

Myllynkivi, kuva otettu joskus 2005. =)

Runotorstai

ei vanhoilla haudoilla kuki saarnipuut
nimettömänkään hautaa ei edes kaiverrus korista
tuuli kantaa kenties hänen nimeään
jota kukaan ei enää ole kuulemassa
heinien varjoissa on hyvä levätä
sankarin miekka maassa ruostuu

Lipas

Lipas pöydälläni on puinen hiljaisuus. Sen sisältämät pienet esineet ovat muistojen kastehelmiä, jotka uppoutuvat suoraan sisinpääni kuin
aamuauringon säteet ensilumen pinnalle. Sen pinta on jo hiukan rosoinen, kulunut ja sen metalliset saranat ovat hiukan ruostuneet pinnalta.
Otan sen käteeni, puisen pienen rasian ja katselen sitä hetken. Miten pieneen esineeseen voi sisältyä niin paljon, vaikka se on hyvin mitätön.
Muistojen laita on samoin. se mikä tuntuu toisesta täysin turhalta, kummalliselta, kenties jopa absurdilta, muistolta on itselle se maailman tärkein asia sitten aamukahvin keksimisen.Ja kun yrität selittää tätä pientä, mutta tärkeää, ainutkertaista muistoa toiselle ja kun huomaat että itselle nousee pala kurkkuun ja tapailet sanoja, toinen katsoo sinua kuin välinpitämätön verovirkailija eikä voi mitenkään ymmärtää, miksi sinun on niin vaikea puhua siitä syksyillasta silloin kaksikymmentä vuotta sitten kun tapasit naapurin Liisan tehdessäsi lähtöä elokuvateatteriin, vaikka satoi ja sadepisarat muodostivat pieniä pisaroita hänen iholleen.

Voimme nähdä kaikki muistot osana henkilökohtaista tarinaamme, mutta unohdamme usein, että oma tarinamme on vain linkki niiden tuhansien, miljoonien muiden tarinoiden joukossa, jonka osa me olemme. Linkki ihmisestä ihmiseen.

En muuten koskaan tuntenut naapurin Liisaa. Mutta se on jo toinen tarina, se.

Luovan kirjoittamisen kurssi, osa kaksi

Eilen pyydettiin kirjoittamaan henkilökuva itsestäni.
Laitoin jotain, kirjoitin ehkä puoli sivua. Kirjoitin omituisen tarinan eräästä vanhasta muistosta, pienestä seikkailusta silloin kun seikkailut olivat vielä seikkailuja, kun lumi tuntui lumelta ja tähdet olivat kirkkaampia kuin koskaan sen jälkeen. En kirjoittanut ihan eilisestä.

Olen huomannut pitäväni kirjoittamisesta, toivoisin vaan että oppisin ja olisin vähän avoimempi. Jännittää lukea omaa tekstiä, ja olen näemmä ryhmän nuorimpia tällä hetkellä.

Lupa hiljaisuuteen ..

shh...

Kuuntelen.

Valokuvatorstai

Aiheena klassikko. Kuva on otettu vuonna 2004 Itävallassa, se on rajattu vähän suuremmasta kuvasta. Lisäksi se on muutettu mustavalkoiseksi.

Girl I've left behind me

I'm lonesome since I cross'd the hill
And o'er the moor and valley
Such heavy thoughts my mind do fill
Since parting with my Sally
I ask no more the fine or gay
For each but does remind me
How swift the hours did pass away
With the girl I've left behind me.

Katselin eilen Apassilinnakkeen ja Keltaisen nauhan.
=)

Onnen päivät

Minkävärinen on tuuli? Entä miltä tuoksuu ikuisuus? Miten katsoo aika silmiin, kun huomisesta on vain eilisen rippeet lautasella? Muistatteko joskus 70 ja kahdeksankymmentäluvun taitteessa Suomessakin esitetyn sarjan Onnen päivät?
Vanha kunnon Fonzie. Aika on niin julma meille, sanotaan että aika on kumppani, joka väsymättä kulkee vierellämme viimeiseen kotijuoksuun asti. Ehkä aika on muistuttamassa siitä, että emme ole sen vankeja, vaan aika on ihmisen opas siirtymäriitistä toiseen. Lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja lopulta vanhuuteen.

Vanhenemme ehkä fyysisesti, mutta henkisesti vanhenemme vasta sitten, kun lakkaamme kysymästä ja ennen kaikkea kyseenalaistamasta.

Sinitaivaan alla

Näkymä lentokoneesta on kaunis. Taivaalla kumpupilvet ovat kuin pumpulilauttoja koneen kiitäessä lähes 800 kilometriä tunnissa ja kahdeksan kilometrin korkeudessa. Auringonsäteet heijastuvat koneen siivistä, kenties pienet jääkiteet muodostavat kiteitä, muodostaen kuin pieniä timantteja siiven sisäpinnalle. Todellinen darkblueworld on aivan ulottuvillani, kuitenkin turvallisen kaukana.

Lentämisessä on jotain kaunista, pilvien yläpuolella, siellä missä avaruus ja aika kohtaavat, on jotain sanomattoman kaunista ja mystistä. Maa, aurinko, jopa illalla näkyvät tähdet ovat erilaisia. Aivan kuin kulkisi kohti uuttaa maailmaa, ehkä siinä on jotain samaa, kun purjehduksessa, laivan kannella, kun Pinta ja Santa Maria purjehtivat kohti uutta maailmaa ja näet samat tähdet aivan uuden, kartoittamattoman maailman reunalla.

Luovan kirjoittamisen kurssi

Opin tänään, että luova kirjoittaminen on pääasiassa valehtelua. On koomista, että samalla kuin kirjoittajaa kehotetaan olemaan rehellinen itselleen, sanotaan että kirjoittajan on myös kyettävä valehtelemaan rehellisesti. Eli ottamaan tiedon tuolta, sanan tuolta ja keksimään uskottavan ja kiinnostavan tarinan.

Joudun ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoittamaan henkilökuvan. Muuten oli avartava ja mielenkiintoinen ensimmäinen päivä, vaikka olinkin tapani mukaan hiljainen tarkkailija..

En osannut yhdistää tarinan sepittämistä valehteluun. Pidin sitä - erilaisena.

Kuinka paljon elämässäsi on jazzia?

Tuo kysymys kävi viime yönä mielessäni. Näin unta, olin jossain pilvenpiirtäjässä, katselin laskevaa aurinkoa uinuvan suurkaupungin yllä, tuolla kaukana, horisontissa, pilvilautat matkustavat kohti äärettömyyttä. Hiljainen, kaunis musiikki soi taustalla, kuin pehmeintä jazzia, samettia ja nainen on kaunis kuin pehmeä paperitiikeri.
Kuinka paljon elämässäsi on jazzia..hän sanoo..ja vesilasi putoaa pilvenpiirtäjän parvekkeelta kohti öistä kaupunkia. Se ei putoa nopeasti, vaan katson sen putoamista kauan, se kuin leijuu ilmassa, kuin musiikki, joka yhä kuuluu huoneiston sisältä.

En ole koskaan ollut pilvenpiirtäjässä. Mutta olen vuosia kuunnellut jazzia, nykyisin olen tykästynyt ns smooth jazziin. Räiskyvää, surumielistä, iloista ja arvaamatonta. Kuin itse elämä, jota me elämme.

Huomenna luovan kirjoittamisen kurssille työpäivän jälkeen. Voi tätä odotusta.

Ilotulitus

Elokuun lopussa järjestettiin ilotulituksen suomenmestaruuskisat (tai vastaavat) Helsingissä. Ohessa muutama otos paikan päältä. Bon apetit =)

Kuvat ovat omiani.

Gabriela Anders - musiikkia perjantai-iltaan

Hyvä tavaton (Good Grief!)

"Elämä on kuin kansituoli. Risteilyaluksella matkaajat avaavat nämä kangastuolit voidakseen istua auringossa. Jotkut ihmiset sijoittavat tuolinsa kohti laivan perää, jotta voivat nähdä missä ovat olleet, kun taas toiset asettavat tuolinsa keulaan päin. He haluavat nähdä minne ovat menossa.

Mihin suuntaan sinun kansituolisi katsoo elämän risteilyaluksella"

Löysin tuon vanhan, yli 15 vuotta sitten, pitämäni päiväkirjan välistä. Kirjoitus on kopioitu Tenavat sarjakuvasta, jossa Jaska Jokunen (ts Charlie Brown) pohtii elämää nojaten aitaa vasten.
Päiväkirjan ensimmäinen merkintä, jossa on päivämäärä, on 30.8.1989 ja se alkaa sanoilla "syyskuu lähestyy uhkaavasti". Päiväkirjaa on vaikea lukea saamatta suuta pieneen hymynpoikaseen, niin paljon mahtuu 14 kesäiseenkin muistoja. Se onkin ainoa päiväkirjamerkintä noilta lapsuus ja nuoruusvuosilta lukuun ottamatta 10 vuotiaana kirjoittamaani "raporttia " kolmen pojanviikarin seikkailua autiotaloon talvisessa ja lumisessa pikkukylässä jossain keski-hämeen perukalla. Edellä kuvatun päibäkirjan viimeinen säilynyt merkintä on muutamaa päivää myöhemmin, 6.9.1989 ja se päättyy jotenkin surumielisesti sanoihin... ja ne katsoi pihalle päin.. Tuo pieni, muutaman päivän vihkonen on konkreettinen todiste tuosta ajasta, muutamaa valokuvaa ja vielä haalistuneempaa muistoa lukuun ottamatta. On kuin joku toinen olisi elänyt tuon ajan. Ja onkin, enhän voi ollakaan sama ihminen kuin 18 vuotta sitten.

Muisteleminen tekee joskus mielen apeaksi. On kuin olisi menetättänyt jotain, mutta ei osaa sanoa, mitä se voisi olla. Ja samalla tietää, että on saavuttanut elämässään jo joitakin virstanpylväitä noiden vuosien jälkeen.

Majani ulkopuolella

Majani ulkopuolelta kantautuu valoa. Syksy on tosiaan täällä, kun katson verhonraosta valonsäteitä, jotka kuin leikkien heijastuvat pienistä vesilammikoista yötaivaalle - vai ovatko ne kenties pieniä valopilkkuja, sielun nuotiotulia jumalten asuinsijoilla, jossa esi-isiemme henget vaeltavat kohti lopullista päämäärää.

Maanantaina alkaa luovan kirjoittamisen kurssi, ja odotan sitä innolla, en siksi, että oppisin siellä jotain, vaan että tutustuisin muihin kirjoittaviin ihmisiin. Kirjoittajan työ on joskus yksinäistä ja jopa väsyttävää. Joskus ajatus toimii nopeammin kuin kädet, jotka väsyvät.

Miksi tämä blogi? En tiedä.

Silkasta kirjoittamisen riemusta?